Kuva: Hauhon kirkossa vuonna 2003
Kun pandemia on ohi, pystymme varmasti objektiivisemmin käsittelemään tätä aikaa jota juuri nyt elämme. Oma veikkaukseni on, että korona-pandemia jättää sen läpikäyneiden sukupolvien muistikantaan massiivisen trauman, jonka käsittely saattaa kestää pitkään. Globaali hätätila rasittaa meitä kaikkia, tosin toisia vähemmän ja toisia enemmän, riippuen tietysti pandemian kullekin asettamista haasteista sillä demokraattinen se ei ole. Me emme ole ”samassa veneessä”, niin kuin vielä pandemian alkaessa vuosi sitten hurskasteltiin.
Yksi pahimmin pandemiasta kärsinyt ala Suomessa on tapahtuma-ala, tai tapahtumateollisuus, kuten nykyään sanotaan, kun halutaan alleviivata alamme vakavasti otettavaa luonnetta. Myös Hauhon musiikkijuhlat kuuluu tähän viitekehykseen. Siitä huolimatta että meillä ei ole juurikaan kiinteitä kuluja, emmekä kärsi pandemian takia taloudellisia menetyksiä, identifioidumme selkeästi tähän tapahtumayhteisöön musiikkitapahtumana.
Tapahtumateollisuudessa toimii noin 3200 yritystä valtakunnallisesti. Toimialan kokonaisarvo on 2,35 miljardia euroa ja se työllistää lähes 200 000 ihmistä (www.tapahtumateollisuus.fi). Pandemian aikana on alan toimijoiden joukossa kasvanut tyytymättömyys valtiovaltaa kohtaan, koska on piinallisen selkeästi vaikuttanut siltä, että meidän arvoamme ei ymmärretä. Meitä ei arvosteta. Meillä ei ole väliä.
Kyse ei oikeastaan ole mielestäni siitä, voisimmeko tai haluaisimmeko juuri nyt järjestää konsertteja virusturvallisesti tai luvata varmasti että silloin ja silloin voimme järjestää tapahtumamme ja aloittaa lipunmyynnin. Vaikka viime syksynä konsertteja ja teatteriesityksiä järjestettiin turvajärjestelyin ja yleisörajoituksin varsin menestyksekkäästi, emme voi taata tällä hetkellä sitä, että juuri nyt niin pystyisimme turvallisesti tekemään. Aina voi tulla uusi virusmutaatio, joka on helpommin tarttuva, vaarallisempi ja tappavampi tai johon rokotteet eivät ehkä tehoa.
Kukaan ei halua ottaa riskiä siitä, että omasta tapahtumasta tulee uusi ”kevään 2020 Musiikkitalon naistenpäivän konsertti”, joka tullaan ikuisesti muistamaan kaikkien aikojen viruslinkona. Saati kärsimään syyllisyyttä ja tuntemaan surua siitä, että joku tapahtumassamme infektoitunut on myöhemmin mahdollisesti menettänyt henkensä. Ei. Pandemiasta selviytyäkseen alamme tarvitsee valtiovallalta yksinkertaisesti taloudellista tukea. Tämän tuen järjestäminen, saati valtiovallan herääminen ymmärtämään alamme tilanteen vakavuuden, on ollut piinallisen hidasta. Varsinkin alamme vapaat toimijat, eli esim. freelance-muusikot ja –näyttelijät, ovat nyt kohta vuoden olleet ilman työmahdollisuuksia ja tuloja. Heidän tilanteensa alkaa olla kestämätön.
Tapahtumateollisuuden ahdinko on totta kai osa suurempaa kokonaisuutta. Pandemia-aikana mikään ei mielestäni ole mustavalkoista, ehdotonta tai itsestään selvää. Valtiovalta kamppailee joka päivä talon kokoisten haasteiden kanssa ja avunpyytäjiä ja vaatijoita on jonoksi asti. Kokonaisuutena nykyhallitus on hoitanut haasteensa varsin hyvin. Pandemiaresilienssimme on laajemmassa katsannossa maailman huippua ja virus ei ole päässyt Suomessa täysin hallitsemattomasti leviämään – ainakaan vielä. Kyse tapahtumateollisuuden kohdalla on kuitenkin perimmiltään suomalaisesta kulttuurista ja sen mahdollisesta tuhoutumisesta. Siksi asiasta pitää mielestäni pitää ääntä ja vaatia taloudellista tukea, kuten esimerkiksi teolliset alat ovat jo pandemian alusta asti tehneet ja apua saaneet.
Kun oma pandemiaresilienssini rakoilee, uppoudun musiikkiin maailmaan ja kuuntelen jotain joka tuottaa minulle mahdollisuuden paeta arkitodellisuutta ja hetkittäin päälle iskevää pandemia-ahdistusta. Franz Schubertin Lied ”Erlkönig” on säveltäjän ehkä tunnetuin Lied ja minulle se on antanut voimaa haastavina aikoina jo vuosia. Schubert oli Liedin säveltäessään vain 18–vuotias ja nuoresta iästään huolimatta onnistui säveltämään varsinaisen ”Wolltrefferin”, josta löytyy alkuperäisen version lisäksi sadoittain versioita ja sovituksia esim. YouTuben uumenista.
Toistaiseksi mielenkiintoisimman version löysin kun törmäsin tenori ja sellisti
Nathaniel Piercen versioon Erlkönig -Liedistä, jossa Pierce itse laulaa ja säestää itseään sellolla. Kun tiedän miten vaikea on ilmaista itseään musiikin kautta soittamalla vaikkapa alttoviulua, voin vain villeimmissä kuvitelmissani arvella miten vaikea on soittaa ja laulaa samaan aikaan. Koordinaation tarve ja määrä on valtava ja olisi mielenkiintoista tietää mitä ihmisen aivoissa tapahtuu tällaisen suorituksen aikana. Asiaa on varmasti tutkittukin, mutta minulla on epäilys, että tiedämme vain murto-osan siitä minkälaisia tutkimattomia käyttövaroja aivojemme syövereissä piileekään.
Liedin voi kuunnella täältä.
