Kaikki ammatti-ihmiset alastaan riippumatta yleensä arvostavat työkalujaan ja pitävät niistä tarkasti huolta. Meillä jousisoittajilla huolenpito on vielä erityisen tarkkaa – uusia työkaluja, eli soittimia, kun ei rikkoutumisen tai varkauden sattuessa kaupan hyllyltä noin vaan saakaan. Herkän jousisoittimen kanssa elellessä ja liikkuessa joutuukin ottamaan melko paljon erilaisia asioita huomioon.

Ulkona pakkasessa ei viitsi kovin pitkään kävellä, eikä soitintaan jätä mielellään ravintolan narikkaan. Autoonkaan monet eivät soitinta jätä, eivätkä laita sitä myöskään tavaratilaan (vakuutuksen yksityiskohdat saattavat kieltää tämän). Sellistinä taas lentomatkailussa on omat lisämutkansa, kun soittimelle pitää varata oma paikka. Se ei tietenkään – kuten ei lähtöselvityskään – onnistu netissä, vaan vaatii asiointia ihmisen kanssa puhelimessa ja lentokentän harvoilla perinteisillä tiskeillä. Tosin koneeseen päästyä vieressä odottaa rauhaisa matkatoveri, kunhan vain jaksaa kuunnella kanssamatkustajien ”kaipa se saa omat ateriat ja drinkit?” -kommentteja.

Yleensä sellistinä soittimen koneeseen saaminen on melko vaivatonta. Kun lippu on maksettu, pääsee koneeseen ensimmäisenä heti businessluokkalaisten ja lapsiperheiden imussa. Yleensä kotelon kiinnittämiseen riittää turvavyön jatkokappale, mutta jotkut lento- tai maapalveluyhtiöt tekevät hommasta numeron ja laittavat työntekijänsä sitomaan kotelon köydellä penkkiin kiinni. Tätä en oikein ymmärrä – kotelo kun painaa alle kymmenen kiloa – eihän meitä matkustajiakaan solmita köysillä aloilleen.

Toki erilaista säätöä asiaan usein liittyy, mutta kun check-in on suoritettu, extralipun kanssa ei tarvitse enää pelätä portti- tai matkustamohenkilökunnan oikkuja. Suomi pääsi nimittäin taas kyseenalaisella tavalla esiin maailmalla, kun viulisti Carolin Widmann joutui ottamaan viulunsa matkustamoon ilman koteloa Helsingistä lentäessään. Viulu säilyi onneksi ehjänä ja Lufthansakin laajan negatiivisen julkisuuden myötä päätyi päivittämään käsimatkatavaraohjeistuksiaan soittimien osalta parempaan suuntaan.

Soittimien paapomisessa ei ole kyse klasarimuusikoiden diivailusta, vaan siitä, että matkassa on leivän pöytään tuova erikoistyökalu, joka ei lisäksi pidä lämpötilojen vaihtelusta tai mekaanisesta rasituksesta ja joka kiinnostaa varkaitakin potentiaalisen hintansa takia. Ja jos kävisi niin traagisesti, että soitin katoaisi ja tuhoutuisi, uuden vastaavanlaisen löytämisessä olisi edessä kuukausien työ – vaikka vakuutus rahallisen menetyksen korvaisikin.

Soittimet tuhoutuvat onneksi korjauskelvottomiksi varsin harvoin, ellei puhuta sodista, tulipaloista tai luonnonmullistuksista. Itse asiassa jousisoitin kestää melkoista rasitusta jo vain ollessaan olemassa. Neljä kireälle kiristettyä metallikieltä saa aikaan kymmenien kilojen paineen instrumentin kanteen – ja kyllä me soittajatkin annamme välillä melkoista kyytiä konserteissa. Joskus rakenteet saattavat kuitenkin antaa periksi – ja tiedänpä varsin läheltä tapauksen, jossa viulu on käytännössä katkennut soittaessa. Tässäkin tapauksessa soitin tuli onneksi kuntoon hieman suuremman remontin jälkeen.

Mainitut kosteuden ja lämpötilan vaihtelut saavat joskus aikaan saumojen aukeamisia tai jopa halkeamia. Mutta koska jousisoittimet on liimattu vanhanaikaisella luonnonliimalla, ammattilaisen on melko helppo liimata auenneet saumat uudestaan ja tarvittaessa purkaa soitinta, mikäli kyseessä on vaikkapa juuri halkeaman perusteellisempi korjaus.

Jousia tuhoutuu suhteessa enemmän – joskus jopa soittaessa – eikä niiden korjaaminen alkuperäiseen kuntoon katkeamisen jälkeen oikeastaan edes kunnolla onnistu. Sen sijaan jousen valkoisia jouhia katkeilee jatkuvasti. Nämä mongolialaisten hevosten luovuttamat jouhiniput kuluvat muutenkin, ja niitä vaihdetaan säännöllisesti. Vaikka jousia syntyy nopeammalla tahdilla kuin soittimia, tämä vanhojen jousien luontainen hävikkiprosentti on saanut aikaan sen, että vanhat jousetkin alkavat käydä harvinaisemmiksi ja niistä maksetaan korkeita summia.

Niin, arvo. Monesti ihmiset kysyvät jousisoittimien hinnoista. Itse olen avannut tätä yleisellä tasolla käyttämällä autoja verrokkina: vanhan tavaran huutokaupasta tai kirpputorilta voi saada viulun alle satasella. Nettiautossa hintataso taitaa olla alimmillaan samaa luokkaa – jonkin katsastamattoman, ruosteisen ja moottorivikaisen ritsan löytänee vaivatta jopa tässä hintaluokassa.

Entäpä jos tarvitset vaikkapa jollain tapaa toimivan auton kesän muutamaa mökkireissua varten? Tai mitäpä jos olet taksiyrittäjä, jonka auto on parikymmentä tuntia vuorokaudessa ajossa? Sama analogia pätee: muutaman tonnin soittimella harrastelee jo mukavasti, ja päivittäisessä ammattiajossa olevalla autolla onkin yleensä hintaa jo reilusti enemmän kuin vanhalla kauppakassilla.

Mielestäni tämä vertaus toimii karkeasti jousisoittimienkin kanssa – aina superharvinaisuuksiin asti. Tosin näyttää siltä, että kalleimmat keräilyautot ovatkin yllättäen olleet huutokaupoissa viuluja kalliimpia(!). Kalleimmalla viululla (Stradivarius) hintaa on ollut noin 20 miljoonaa; autoja on myyty useampia tähän hintaan, ja kalleimpien hinta on ylittänyt sata miljoonaa.

Erotuksena on kuitenkin se, että autot eivät ole päivittäisessä ajossa.

Arvosoittimet taas muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kiertävät taiteilijoiden käsissä ihastuttamassa yleisöä konserttilavoilla viikosta toiseen.

Tämä myös avannee huippusoittimien korkeiden hintojen muodostumista. Näissä yhdistyvät korkein mahdollinen laatu konserttikäytössä sekä keräilyarvo ja esineen harvinaisuus. Uusiakin soittimia toki käytetään, ja ne ovat nykyaikana varsin käypä vaihtoehto, mutta eivätpä nekään ole ammattitasolla huokeita.

Tässä taas voi purkaa asiaa työn määrän ja laadun kautta: jos palkkaat huipputason puusepän tekemään käsin mittatilauskalustoa, jonka valmistamiseen menee vaikkapa neljäsataa työtuntia, kyllä siitäkin hintalappua ymmärrettävästi kertyy. Päälle tulevat sitten vielä kiinteät kulut ja verot.

Luonnollisesti myös käytettävä puutavara on todella tarkasti valikoitua, ja sitä pitää kuivattaa vuosia ennen työstämisen alkua. Ja kuten tiedetään, nykyisin puut kasvavat nopeammin kuin aiemmin, eikä tiheäsyistä soitinpuutakaan löydy enää noin vain.

Onko sitten kymmenen miljoonan Stradivarius viisisataa kertaa parempi kuin hyvän rakentajan moderni viulu? No ei varmasti – ainakaan tässä samassa suhteessa. Mutta emmepä me aina muussakaan elämässä ole aivan rationaalisia.

Koska arvosoitinten hinnat ovat karanneet käsistä, suurin osa näistä instrumenteista on nykyisin eri instituutioiden omistamia. Onneksi suomalaisen pääoman haltijoissakin on herännyt kiinnostusta kartuttaa tätä kansallisomaisuutta, ja ilahduttavan paljon arvosoittimia onkin maahamme hankittu viime vuosina. Näistä voivat sitten nauttia niin muusikot kuin yleisökin!

Myös heinäkuun Hauhon musiikkijuhlilla voi nauttia vanhojen arvosoitinten jalosta soinnista taitavissa käsissä.

Siirry tutkimaan ohjelmaa ja varaa liput saman tien!

Aluperäinen juttu on julkaistu kulttuurimedia.fi – sivustolla keväällä 2025. Sitä on sen jälkeen hieman muokattu ja täydennetty.

Sellisti Mikko Ivars on Hauhon musiikkijuhlien toinen perustaja. Päätyönään hän soittaa Radion sinfoniaorkesterissa ja sen lisäksi erilaisissa muissa projekteissa.